Yksi kansanmielisiä vahvasti koskettanut tapahtuma tänä vuonna on varmasti ollut Ukrainan kriisi, joka on luonteeltaan hyvin ainutlaatuinen 2000-luvulla. Kansallismielinen kenttä Euroopassa on kuohunut kovimmin sitten toisen maailmansodan, eikä voi kiistää sitä, etteivät tähän mennessä suurimmat aallot olisi nousseet juuri idässä, Ukrainan ja Venäjän välillä. Artikkeli on alun perin kirjoitettu ennen varsinaisen Ukrainan sodan syttymistä.
Myönnän olleeni itse aivan suunniltani seuratessani uutisointia Ukrainan tilanteesta alkujaan. Kuinka suuret mielenosoitukset kärjistyivät rajuiksi yhteenotoiksi ja kuinka kansallismieliset puolisotilaalliset ryhmät ottivat johdon kamppailussa. Uutiskuvia liekkien keskellä marssivista miehistä, jotka kantoivat mellakkakilvissään ja takinhihoissaan Ukrainan kansallisia symboleja. Kuvia pianoa soittavasta miehestä kommandopipo päässä mellakkapoliisien edessä. Tarina yhteenottoihin osallistuneesta pariskunnasta, joka oli mennyt kihloihin seistessään barrikadilla. Rivipoliisin haastattelu, jossa hän kertoi haluavansa liittyä mielenosoittajiin useiden kollegoidensa kanssa ja haluavansa nousta Ukrainan korruptoitunutta hallitusta ja sen intressejä suojelevaa Berkut-poliisia vastaan. Nämä kaikki saivat minut ajattelemaan: ”Kansallismieleinen vallankumous, vallankumous modernia maailmaa vastaan, on vihdoinkin saapunut Eurooppaan.” Kun otsikoihin ilmestyi tieto vallankumouksellisten voitosta ja kuvia kadulla voitonmarssia pitävistä mielenosoittajista, joita kansallismielisin tunnuksin varustautuneet miehet johtivat kansan hurratessa katujen varsilla, uskoin, että pian lähtee muutoksen aalto pyyhkimään. Sitten kaikki kuitenkin muuttui.
Monet olivat varmasti odottaneet, että vallankumous jatkuu ja että Ukraina pyrki löytämään sen ”kolmannen tien”, jolla se voi välttää joutumasta niin vanhojen maata mädättäneiden kommunistien kuin EU:n ja sen kapitalistisen vaikutuksen piiriin. Yllättäen johtavat kansanmieliset tahot, Svoboda-puolue ja militantti Oikea sektori, ilmoittivat hakevansa tukea EU:lta. Pian tätä seurasi selkkaus Ukrainan ja Venäjän välillä – selkkaus, joka oli varmasti ollut odotettavissa. Tunnetusti Venäjän ja Ukrainan välit eivät ole olleet kovinkaan lämpimät koko maiden historian aikana. Pian Ukrainan kriisi kärjistyi rajuiksi yhteenotoiksi ukrainalaisten ja venäläismielisten militanttien kesken Itä-Ukrainassa, jossa tulilinjalle joutui myös monia siviilejä. Tätä ennen konfliktin pilvi oli leijunut raskaan Krimin yllä. Lopultahan Krim liittyi äänestyksellä Venäjään. Erityisesti tämän äänestyksen alla, mutta myös koko kriisin ajan, propagandasota kävi yhtä kuumana yhteenottojen kanssa.
Lähempi tarkastelu osoitti, että Oikean sektorin johtajien joukosta löytyy paljon sympatiaa juutalaisia kohtaan (1, 2). Oikean sektorin miehet olivat esimerkiksi puhdistamassa Odessassa synagogien seiniin maalattuja ”antisemitistisiä” iskulauseita (1, 2). Lisäksi niin oikean sektorin kuin yleensä Ukrainan nykyisen ”fasistihallinnon” jäsenten on nähty osallistuvan juutalaisseurakuntien toimintaan, kuten jumalanpalveluksiin. Tämä pistää miettimään Oikean sektorin tarkoitusperiä, kun kyseessä on melko avoimesti kansallissosialistisia tunnuksia kantanut ja kyseistä ideologiaa julistanut järjestö.
Synagogaa puhdistamassa.
Uskoisin, että Oikean sektorin ja Svobodan riveistä löytyy paljon säällistä väkeä, mutta he ovat nyt tarttuneet liian helppoon vaihtoehtoon ja sen myötä antaneet pikkusormensa pahalle. Juutalaiset järjestön johtopaikoilla saavat miettimään, että kansanmielisiä on tässä käytetty vain tekemään ”likainen työ”. Monessa haastattelussa ukrainalaiset nationalistit ovat esiintyneet suoraselkäisinä patriootteina, joille tärkeintä on Ukrainan vapaus. Oikean sektorin kanssa yhteistyötä tekevät monet avoimemmin radikaalit kansanmieliset järjestöt kuten avoimen kansallissosialistiset Patriot of Ukraine ja Social-National Assembly, ukrainalaisten kasakoiden radikaali kansallismielinen järjestö Sich sekä radikaalit nationalistiset järjestöt Tryzub, UNA-UNSO sekä White Hammer. Viimeksi mainittu ryhmä muodostuu entisistä Oikean sektorin miehistä, jotka erotettiin OS:n riveistä liian kansallissosialistisen maailmankatsomuksen takia. Nämä järjestöt näyttelivät tärkeää roolia vallankumouksessa, ja olisi sääli, mikäli tällaiset kunnon miehet ja naiset uhrattaisiin läntisen kapitalismin tarkoitusperiä varten.
Vapaudenaukion protestit eivät olleet alun perin lännen ja EU:n organisoimia, vaan aukiolle oli kokoontunut ukrainalaisia kaikista luokista ja aatteista protestoimaan silloisen presidentin, Viktor Janukovytšin, omavaltaista ja korruptoitunutta hallintoa vastaan. Kyseessä ei vielä silloin ollut millään tapaa mielenosoitus EU:n puolesta tai Venäjää vastaan, vaan ainoastaan vastalause vallanpitäjiä vastaan. Lännen kiinnostus tapahtumaan ilmeni vasta, kun mellakat eskaloituivat lähes sisällissodan partaalle.
Ilja Ehrenburg.
Antisemitismi Venäjällä ei ole mitenkään vierasta, oikeastaan päinvastoin. Aleksandr Solženitsynin kirjoitusten mukaan Venäjällä ei edes ollut juutalaisia ennen 1700-luvun loppua, jolloin Puola liitettiin Venäjään. Keisarillisen Venäjän tsaarit olivat hyvin perillä kansainvälisen juutalaisuuden vaaroista, ja siksi heistä hankkiuduttiin eroon vuoden 1917 bolsevikkien vallankaappauksessa. Vallankumousta johtivat juutalaiset, kuten Vladimir Lenin, Lev Trotski, Genrih Jagoda ja Ilja Ehrenburg. Leninin jälkeen valtaan nousi Josif Djugashvili, joka vaihtoi sukunimekseen Stalin. Stalinin sukujuurien on arveltu linkittyvän juutalaisiin, mutta tämä on edelleen maailmalla kiistelty aihe.
Kun Saksa vuonna 1941 aloitti operaatio Barbarossan, kuuli Stalin, että monet ukrainalaiset ja venäläiset tervehtivät saksalaisia vapauttajina. Historiassa ei ole liiemmin puhuttu tästä aiheesta, mutta paljon venäläisiä siirtyi akselivaltojen armeijaan, aina SS:ään asti. Monet heistä olivat entisiä Venäjän valkokaartilaisia, jotka halusivat taistella bolsevikkeja vastaan. He saivat myös oman divisioonansa, 1. Kasakkadivisioonan. Divisioonaan liittyi myös taistelijoita Kroatiasta, Ukrainasta ja Serbiasta. Sitä johti saksalainen ratsusotilas Helmuth von Pannwitz, ritarinristillä ja tammenlehvillä palkittu kenraali. Sodan loputtua von Pannwitz antautui briteille sillä ehdolla, että hänen miehiään ei luovutettaisi Neuvostoliittoon. Tämä lupaus kuitenkin petettiin, ja suurin osa 1. Divisioonan kasakoista kohtasi loppunsa Neuvostoliiton käsissä. Loppuun asti von Pannwitzin miehet kutsuivat komentajaansa ”Euroopan viimeiseksi ritariksi”.
Stalinin piti yhdistää kansalaiset armeijaksi akselivaltoja vastaan, joten hän hylkäsi Neuvostoliiton ideologiasta aimo annoksen marxilaisia oppeja ja toi niiden tilalle slaavilaista nationalismia, joka kutsui jokaisen neuvostokansalaisen ”suureen isänmaalliseen sotaan” Aleksanteri Nevskyn, Venäjän kansallissankarin, hengessä. Tehdäkseen tämän hän joutui – omasta taustastaan huolimatta – vähentämään juutalaisten vaikutusta Neuvostoliiton hallituksessa.
Venäjän presidentti Vladimir Putin on varmasti kauhistus monille läntisen maailman johtajille. Hän on entinen erikoisjoukkojen ja KGB:n upseeri ja rautahermoinen johtaja, joka tietää, miten pelataan suurilla panoksilla. Hän on ollut Venäjän vallankahvassa jo yli kymmenen vuotta ja sanoo aina suoraan sen, mitä ajattelee. Hän ei peittele sitä, että hän laittaa oman maansa etusijalle. Tällainen vanhojen aikojen sotilasjohtajaa muistuttava hahmo varmasti pelottaa muita ”johtajia”, joiden meriitteihin lukeutuvat lähinnä kyseenalaisten alojen maisterin tutkinnot, paikat isojen kapitalistiyritysten johtokunnissa ja poliitikon statuksella itselle hankitut reservin upseerin arvot, jotka tuskin antavat paljon kannuksia oikeana sotilasjohtajana toimimiseen.
Putin on kuitenkin erittäin näkyvästi ilmaissut puolensa. Hän on sanonut tukevansa Israelia ja taistelevansa fasismia vastaan. Hänen lähipiiriinsä kuuluu varakkaita venäjänjuutalaisia oligarkkeja, jotka rahoittivat hänen presidentinkampanjaansa. Putin on myös useassa puheessaan ilmaissut taistelevansa ukrainalaista antisemitismiä ja fasismia vastaan. Tämä on tietysti hivenen outo väite, sillä kuten jo alussa totesin, on niin Oikean sektorin johdossa kuin myös Putinin ”fasistiseksi” väittämän Ukrainan hallituksen ministereissä juutalaisia. Presidentti Petro Porošenko, varapääministeri Volodymyr Groysman ja Dnipropetrovskin kuvernööri Ihor Kolomoiskyi ovat juutalaisia. Myös pääministeri Arseni Jatsenjukia ja Kiovan pormestari Vitali Klytškoa (1, 2) on väitetty juutalaisiksi, mutta tästä ei ole varmaa näyttöä. Klytškon tapaus hieman kyllä epäilyttää, sillä hän on nimennyt poikansa Kolmannen valtakunnan nyrkkeilymestarin, Max Schmelingin, mukaan.
Petro Porošenko.
Kuitenkin Putin on kapinallinen lännen rappiopolitiikkaa vastaan. Hän on tukenut sisällissotaa käyvää Syyrian hallitusta sekä pyrkinyt heikentämään dollarin arvoa Lähi-idässä. Hänen lähimpiin neuvonantajiinsa kuuluu Alexandr Dugin, traditionalisti, jonka ajatukset pohjaavat paljon Julius Evolan oppeihin. Omaa ideologiaansa hän kutsuu ”nationalistiseksi anarkismiksi”. Dugin kävi alkuvuodesta neuvotteluja Kreikan Kultaisen aamunkoiton edustajan kanssa mahdollisesta yhteistyöstä. Dugin myös sai monet suomalaiset varpailleen vieraillessaan Helsingissä ja pitäessään puheen, jossa hän vihjaili myös Suomen olevan osa tulevaa Euraasian imperiumia. Tosin jälkikäteen Dugin on haastatteluissa vakuutellut, että ketään ei Euraasian unioniin tai sen vaikutuspiireihin tulla pakottamaan.
Ideologiansa Dugin tiivisti siihen, että oikeiston nationalistien tulisi unohtaa konservatiivisuus ja lännestä tuleva kapitalismi. Vasemmiston taas olisi aika antaa arvoa maansa ja kansansa identiteetille ja perinnölle. Kaikki kapina kapitalismia vastaan on hyvää kapinaa. Se, missä Duginin näkemykset eroavat eniten kansallissosialistisesta ajattelusta, on se, ettei hän tunnusta rotua osaksi kansakunnan identiteettiä. Hän on myös sanonut vastustavansa rasismia, mutta samalla hän tähdensi, että oman kansan rakastaminen ja sen puolesta taisteleminen ei ole rasismia. Kaiken kaikkiaan Duginin ajatukset ovat hyvin radikaaleja nykymaailmaa vastaan ja tutustumisen arvoisia – tosin suosittelen tutustumaan niihin jonkinasteisella varauksella.
Putinilla olisi kaikki pelimerkit nousta Euroopan kansakuntien pelastajaksi, mutta hän ei sitä tee. Hän on ristiriitojen mies, kapinallinen väärällä aatteella.
Mielestäni ukrainalaiset patriootit ovat joutuneet rankan huijauksen kohteeksi, pelinappuloiksi suuressa valtapelissä. Heidän todellinen vihollisensa pitää päämajaansa Washingtonissa, sillä niin kauan kuin länsi ruokkii epävakautta Ukrainan ja Venäjän välillä, aukeaa lännelle ovi itäiseen Eurooppaan. Venäjän tulisi myös miettiä omia tarkoitusperiään Ukrainan kriisissä: ovatko he todella ajamassa läntistä rappiota pois, turvaamassa Krimin ja Itä-Ukrainan venäläisväestöä ja tuomassa rauhaa ja vakautta Ukrainan kanssa, vai ovatko he ojentamassa kapinoivaa vasallivaltiotaan?
Pohjimmainen linja tässä on se, etteivät Ukraina ja Venäjä saa alkaa avoimeen sotaan. Tämä sota nimittäin avaisi Natolle taas uuden oven Eurooppaan. Tätä ei saa tapahtua, varsinkaan, kun sen hintana olisi monen ukrainalaisen ja venäläisen veri ja varmasti myöhemminkin monen muun kansakunnan kansalaisten, suomalaistenkin, veri.
1990-luvulla Nato kävi sotaa Serbian kansallismielisiä vastaan.
Tiedän, että hyvien puolien löytäminen Venäjästä on suorastaan punainen vaate monelle kansallismieliselle suomalaiselle. Itse en ole koskaan katsonut Neuvostoliiton bolsevikkien tekoja hyvällä, mutta olen myös tietoinen siitä, että Neuvostoliittoa ei enää ole. On vain Venäjä, Euroopan maa siinä missä me muutkin. Kuten minkä tahansa maan kohdalla, aatteet sen johdossa saattavat muuttua. Mikä meitä odottaa lännessä? Nato, EU ja kapitalismi. Niistä me tiedämme, mitä ne ovat olleet, mitä ne ovat ja mitä ne tulevat aina olemaan: samaa muuttumatonta myrkkyä kansallismieliselle aatteelle ja kansojen identiteetille. On sanomatta selvää, että vapaa ja yhtenäinen isänmaiden Eurooppa tarvitsee Venäjän sotilaallista ja taloudellista tukea.
Ennen kuin kukaan ehtii kutsua minua Venäjä-mieliseksi Suomen syöjäksi sanon, ettei näin ole. Jokaisella osapuolella on vielä paljon tehtävää ennen kuin minkäänlaisia kansallismielisiä alliansseja voidaan pitävästi tehdä. Ikinä emme me, suomalaiset, sen enempää kuin muutkaan, lähtisi kumartamaan minkään toisen valtion suuntaan. Meidän on tarjottava kättä sovinnon merkiksi ja merkiksi siitä, että olemme tasa-arvoisia isänmaita tässä liitossa. Mikäli meitä kuitenkin yritetään alistaa tai huijata, me emme taivu vaan lyömme nyrkkiä pöytään ja sanomme ”EI!”.
En tässä artikkelissa edes yrittänyt tarjota mitään valmiita ratkaisuja, sillä sellaisia ei minulla ole. Halusin vain tuoda ajatuksia ja tosiseikkoja mietittäviksi – asioita, joista meidän oikeasti tulee puhua ja asioita, joita ei saa jättää kenenkään mieleen pyörimään tavalla, jolla tulee aikanaan olemaan varmasti haitallisia vaikutuksia. On tosiasia, että meille radikaaleille kansanmielisille, kansallissosialisteille ja patriooteille ei ole tällä hetkellä oikeasti hyviä ja helppoja vaihtoehtoja tarjolla. Silti emme saa taipua ja tarttua näihin helppoihin teihin. Voimme kuitenkin pyrkiä ravistelemaan niitä ja muokkaamaan niistä mieleisiämme tai etsiä uusia polkuja niiden lomasta.
Minä olen Ukrainan puolella, mutta myös Venäjän puolella. Ennen kaikkea puolustan Suomea, kuten myös jokaista valkoisen kansan isänmaata. Meidän ei kuulu taistella keskenämme, kun vihollinen on tuolla ulkopuolella. Niin kauan kuin pelaamme sionistien peliä heidän säännöillään, me tulemme häviämään.