Moni kansallissosialisti tiedostaa juutalaisen vallan talouden saralla ja sen, että tämä valta on osa historiallista jatkumoa. Mutta millaista tämä valta on ollut aiemmin?
Tätä tarkastellakseni luin Selma Sternin teoksen The Court Jew, joka keskittyy tarkastelemaan juutalaisten taloudellista roolia 1600–1700-lukujen Euroopassa. Tiedostan toki kirjan ongelman lähteenä; sen kirjoittaja on saksanjuutalainen ja siten sen tulkintojen voi odottaa edustavan virallista historiankirjoitusta.
Juutalaisten rooli talouden saralla on jätetty kuitenkin muualla kovin vähälle huomiolle. Tässä teoksessa sen sijaan korostetaan juutalaisten roolin merkittävyyttä; siitä puhutaan paikoin häkellyttävän suoraan ja heidät nähdään Euroopan taloudelle positiivisena voimana. Kirja keskittyy pääosin Keski-Euroopan saksalaisiin valtioihin. Uskon, että kriittisellä lukemisella kirjasta on saatavissa jotakin hyödyllistäkin irti. Onhan David Dukekin perustanut Suomessakin kuohuttaneen kirjansa Juutalainen ylivalta pitkälti juuri juutalaisiin lähteisiin.
Juutalaisilla oli merkittävä rooli 1600-luvun lukuisissa sodissa; he huolehtivat nimittäin pääasiassa armeijoiden varustuksen ja huollon järjestelyistä. Heidän tärkeänä etunaan tässä oli juutalaisyhteisön tiivis keskinäinen yhteydenpito ja kansainvälisyys. Kuten esimerkiksi Rothschildien suvun historiaan perehtyneet myös muistavat, ovat juutalaistaustaiset pankkiirit olleet sytyttämässä sotia taloudellisesti itsenäisiä valtioita vastaan. Sodat ovat olleet pankeille siunauksia, sillä varustelun myötä valtiot ovat velkaantuneet entistä pahemmin yksityisille rahanlainaajille.
Koska juutalaiset pitivät diasporassakin yhtä, heillä oli valmiina taloudelliset verkostot, joilla hankkia tarvittavia tuotteita ja kuljettaa ne rintamille. Tätä vastaan eurooppalaisten oli vaikeaa kilpailla. Nämä samat edut pätivät tietysti myös muilla aloilla, kuten lainamarkkinoilla tai kaupankäynnissä.
Armeijoiden huolto oli siinä mielessä riskibisnestä, että huoltokuljetukset saattoivat joutua ryöstön kohteiksi. Toisaalta komentajat ja armeijat olivat erittäin riippuvaisia huollosta ja tavarantoimittajista, mikä tarkoitti toimittajalle melkoista valtaa hinnasta neuvoteltaessa. Alaan liittyi paljon korruptiota, ja oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että virkamiehet lahjottiin tarjouskilvan voittamiseksi. Juutalaisten edustusta alalla jo 30-vuotisessa sodassa kuvaa kärjistäen sitaatti J. M. Moscheroschilta (ei-juutalainen): ”Kaikki juutalaiset ovat huoltopäälliköitä ja kaikki huoltopäälliköt juutalaisia.”
Kansallissosialistien vuonna 1920 laaditussa puolueohjelmassa otettiinkin kantaa nimenomaan kysymykseen sodan taloudellisesta hyödyntämisestä: ”12. Ottaen huomioon hirvittävän omaisuuden ja veren uhrauksen, jonka jokainen sota vaatii kansalta; henkilökohtainen hyötyminen sodan avulla on julistettava rikokseksi kansaa vastaan. Täten vaadimme kaikkien sodan aiheuttamien voittojen täydellistä takavarikointia.” Juutalaisten historian tällä talouden saralla huomioon ottaen tämän kohdan historiallinen konteksti tulee ymmärrettävämmäksi.
Hovielämän kuului erottua muusta yhteiskunnasta, ja eräs tapa tähän olivat kaikenlaiset ylellisyydet, jotka siihen kuuluivat, kuten jalokivet, helmet, damaski, brokadi yms. Löytöretkien ja kolonisaation jälkeen Euroopan hoveihin alkoi tulla uudenlaisia ylellisyystuotteita kuten harvinaisia mausteita, pippuria, inkivääriä ja muskottia. Juutalaisten yhteydet auttoivat heitä tälläkin kaupankäynnin alueella saamaan merkittävän osan markkinoista itselleen.
Esimerkiksi jalokivien kauppa oli jo pitkään ollut juutalaisten alaa. Juutalaiset saivat jopa hallitsijoilta tehtäväksi uskonnollisilta vähemmistöiltä, kuten protestanteilta, takavarikoitujen ylellisyystuotteiden myynnin. Kirjassa ei kerrota, minkälaisia korvauksia hallitsijoille tästä hyvästä annettiin, mutta juutalaiset pääsivät tällä tavoin merkittävästi hyötymään eurooppalaisten uskonnollisista kiistoista.
Hollanti ja Amsterdam olivat aikakaudella talouden, rahanlainauksen ja siirtomaakaupan keskus. Luonnollista siis oli, että juutalaisilla oli vahvat yhteydet tähän keskukseen.
Jo keskiajalta lähtien juutalaiset olivat ottaneet rahanlainaustoiminnan itselleen kirkon kiellettyä koron ottamisen. Kirjassa verrataan juutalaisten toimintaa italialaisiin yhtiöihin, jotka lainarahojensa vakuudeksi saivat kontrollia valtion tuloista, veroista, kaivoksista ja rahapajoista ja lopulta hallinnoista. Kirjoittaja vertaa tätä prosessia juutalaisten lisääntyvään valtaan eurooppalaisten valtioiden sisällä.
Juutalaiset saivat valtiot velkaantumaan itselleen ja alkoivat siten saada etuoikeuksia ja asemaa valtion sisällä. Esimerkkinä tästä on Kolmannen valtakunnankin elokuvatuotannosta tuttu Josef Süss Oppenheimer (elokuva Jud Süß, 1940), joka eli vuosina 1698–1738. Württembergin herttua Karl Alexander otti tämän taloudelliseksi neuvonantajakseen. Tässä asemassa hän sai erilaisia taloudellisia etuoikeuksia ja valtaa.
Miksi Euroopan hoveissa oli tarvetta juutalaiselle rahalle? Jatkuvat sodat söivät rahaa. Lisäksi hoveilla oli pyrkimys osoittaa statustaan yrittämällä olla kulttuurillisia ja intellektuaalisia keskuksia, ja nämä tavoitteet aiheuttivat myös kuluja. Koska (usein juutalaistaustaiset) lobbaajat olivat menestyksekkäästi vaatineet pankkitoiminnan yksityistämistä, eivät valtiot voineet itse rahoittaa sotiaan. Sen sijaan sodat rahoitettiin velalla, jota yksityiset pankit loivat tyhjästä ja josta ne kiskoivat kovaa korkoa.
Valtiossa ruhtinaan oli otettava huomioon säätyjen (aateli, papisto sekä kaupunkien porvaristo, talonpoikia ei niinkään) mielipiteet. Näiden pyrkimykset olivat yleensä vastakkaiset: ruhtinas halusi lisää verotuloja, mutta säädyt eivät nähneet verojen korotuksille riittävän painavia syitä. Ruhtinaan asemaa voidaan kuvata valtionsa suurimpana maanomistajana ja hän oli, etenkin jos suhteet säätyihin olivat huonot, riippuvainen omien maidensa tuloista.
Mielenkiintoista on, että kirjoittaja asettuu absolutismin ja yksinvallan puolelle käsitellessään säätyjen ja Saksan pikkuvaltioiden ruhtinaiden välisiä suhteita. Säätyvalta tyrmätään nurkkakuntaisena, kapeakatseisina ja edistyksen vastustajina sekä harvainvaltana. Vallan keskittäminen vielä harvempiin käsiin on kuitenkin ilmeisesti suotavaa. Raaimmillaan valta keskitettiin Venäjän bolsevikkivallankumouksessa. Monista voi alkuun tuntua ristiriitaiselta, että kommunistien vallankaappausta rahoittivat kapitalistiset juutalaispankkiirit Ruotsista (esimerkiksi Olof Aschberg) aina Yhdysvaltoihin (esimerkiksi Jacob Schiff).
Kuvaa säädyistä nurkkakuntaisina voidaan pitää vääränä, kun muistetaan aateliston kasvatukseen kuuluneen peregrinaation (ulkomaille suuntautunut opintomatka) ja käsityöläisporvareiden kisällinvaellukset. Säätyjen haluttomuus myöntää hallitsijoille lisää veroja lienee melko ymmärrettävää, etenkin kun rahat menivät usein sotiin tai ylellisen hovielämän ylläpitoon.
Juutalaiset pystyivät omalla verkostollaan järjestämään lainoja ruhtinaille. Lisäksi heidän etunaan oli vaivihkaisuus rahankuljetuksissa. Diplomaattisten lahjusten tai sotarahojen oli syytä pysyä salassa, ja juutalainen oli tällaisissa tehtävissä näkymättömämpi kuin valtion virkamies. Juutalaisille oli toki muodostunut maine raha-asioissa jo varhaisemmilla aikakausilla, ja tämäkin toimi heidän edukseen.
Suurimmassa osassa Euroopan hoveja oli oma hovijuutalaisensa raha-asioita varten. Esimerkiksi Hannoverissa oli hovijuutalaisena Leffman Behrens, Wienissä Samson Wertheimer ja Saksissa Bernd Lehmann, joka rahoitti August Väkevän nousun Puolan valtaistuimelle juuri ennen suurta Pohjan sotaa ja joka siten linkittyy Suomen ja Ruotsin historiaan. Tosin myös Kaarle XII joutui turvautumaan juutalaiseen rahaan sodankäynnin takia.
Mielenkiintoisena kuriositeettina kirjassa mainitaan myös Ruotsin aikanaan kohua herättänyt hallitsija Kristiina. Kirjoittaja tuntuu pyrkivän esittämään tämän suopeassa valossa, esimerkiksi 30-vuotisen sodan Ruotsin kannalta voittoisa päätös esitetään hänen ansionaan. Kuitenkin suurimman osan sodasta johdossa oli joko Kustaa II Aadolf aina Lützeniin saakka (1632) ja sen jälkeen Axel Oxenstiernan holhoojahallitus. Vallan siirron holhoojahallitukselta nuorelle kuninkaalle (vaikka Kristiina oli nainen, hallitsijatittelinä oli kuningas) keskellä suursotaa on täytynyt olla liukuva ja hidas prosessi, ei äkkinäinen muutos.
Menasseh Ben Israel.
On totta, että Kristiina satsasi kulttuuriin ja sivistykseen, ja niin Tukholmaan tuli vierailemaan aikakauden oppineinta väkeä kuten R. Descartes. Kristiina oli myös kiinnostunut juutalaisuudesta ja kävi kirjeenvaihtoa kabbalistisen rabbin Menasseh Ben Israelin kanssa. Satsaukset hovikulttuuriin sekä antelias läänityspolitiikka kuitenkin johtivat valtakunnan talousvaikeuksiin, joista selvittiin kunnolla vasta isonreduktion jälkeen 1600-luvun lopulla.
Kristiina ei avioitunut, luopui vallasta 1650 ja kääntyi katoliseksi 1652, mikä oli skandaali juuri protestanttisen uskon vuoksi sotineen valtakunnan keskuudessa. Hän muutti ulkomaille elellen kruunun myöntämillä avustuksilla, mutta ne eivät tuntuneet riittävän ylelliseen elämäntapaan, ja tässä kuvioon astuu mukaan juutalainen.
Vuonna 1654 Kristiina saapui Hampuriin ja aiheutti taas kohua asettumalla juutalaisen Diego Texeiran luokse asumaan. Texeira tunnettiinkin ”rikkaana juutalaisena”, joten Kristiina alkoi ottaa tältä lainaa elämäntapansa ylläpitämiseen sekä antoi tämän ja myöhemmin Manuel-pojan käsiin raha-asioidensa hoitamisen (Kristiinan avustus toteutettiin jyvittämällä tiettyjen alueiden tulot tälle). Kristiina puolestaan tuki Texeiraa tämän joutuessa tekemisiin oikeuden kanssa. Muutenkin Kristiina oli varsinainen juutalaisten ystävä ja vetosi paaviinkin näiden puolesta.
Merkantilistisen talousajattelun aikana oli tyypillistä, että hallitsijat myönsivät jollekin tuotteelle monopolin tietylle kauppiaalle ja juutalaiset hyötyivät usein tästä. Esimerkiksi Süss Oppenheimer sai Württembergissä monopolin suolan tuotannossa, vaikka tämä olikin valtion perustuslain vastaista. Juutalainen M. L. Pereira puolestaan sai tupakkamonopolin Itävallassa.
On vaikeaa ymmärtää, miten kilpailun rajoittaminen monopoleilla edesauttoi talouden kehitystä. Tosin monopoleista jouduttiin maksamaan hallinnolle korvauksia, joten siitä hallitsijat hyötyivät. Häviäjiä sitten olivat asiakkaat, jotka näkivät monopolit hinnoissa, kuin myös kukistetut tuottajat. Juutalaiset ja paikallinen eliitti rikastuivat – ja kansa kärsi.
Paitsi rahanlainauksessa, myös rahan painamisessa ja jalometallien saannissa juutalaisilla oli merkittävä rooli. Jalometallien riittävä saanti rahapajoihin oli haasteena, ja tässäkin asiassa juutalaiset hyötyivät verkostostaan. Erityisesti yhteydet Puolaan olivat tärkeät, sillä maan aateli joutui usein myymään jalometallejaan kulujensa katteeksi. Kirjoittaja ei halua kuvailla tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin juutalaisten toimintaa rahapajojen toiminnassa vedoten aiheenrajaukseen.
Fredrik Vilhelm I.
Eräänä esimerkkinä juutalaisten roolista Fredrik Vilhelm I (eli 1688–1740) oli pyrkinyt painamaan valtakuntansa rahat ilman juutalaisia. Hopean saanti kolikoita varten osoittautui kuitenkin niin hankalaksi, että hänen oli pakko taipua ja ostaa sitä juutalaisilta. Tämän poika, Fredrik II Suuri, kuvaili vuonna 1752 poliittisessa testamentissaan juutalaisia vaaralliseksi lahkoksi. Vuonna 1768 hän taas valitti näiden koronkiskonnasta, salakuljetuksesta ja muusta epäilyttävästä toiminnasta. Käytännössä Fredrik II kuitenkin toimi juutalaisten kanssa, otti näiltä lainaa ja antoi näiden johdettavaksi tuotantolaitoksia ja yhtiöitä.
Tulehtuneen ja koronkiskonnalle perustuneen talousjärjestelmän vuoksi hallitsijoille oli lähes ”pakollista” olla tekemisissä juutalaisten kanssa saadakseen taloutensa jotenkin toimimaan, sillä heidän merkityksensä tällä alueella oli suuri. Tuntuu jopa turhalta puhua jonkun tietyn valtion pyörineen juutalaisten lainaamilla rahoilla, sillä se on ollut pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Anekdoottina kirjassa esitetään tapaus, jossa kristitty lääkäri ihmettelee juutalaisten ylpeyttä, vaikka näihin ei kuulu monarkkeja. Juutalainen vastaa: ”Me emme ole hallitsijoita, mutta me kontrolloimme heitä.”
Mitä merkitystä tällä on sitten nykypäivänä? Eikö ylipäätään historian tarkoitus ole myös ymmärtää nykypäivän ilmiöitä ja kehityskulkuja, jotka ovat niihin johtaneet? Tuskin juutalainen taloudellinen ja poliittinen valta noihin aikoihin verrattuna on ainakaan vähentynyt. Juutalaisten kansainvälinen verkosto toimii edelleen. Kouluhistoriassa ei juuri juutalaisten taloudellisesta roolista puhuta. Korkeintaan mainitaan keskiajan yhteydessä, että kristityiltä oli koron ottaminen kielletty ja siksi juutalaiset olivat vahvasti esillä pankkisektorilla. Juutalaisvastaisuuden motiivit jätetään oppilaille epäselväksi ja siksi se näyttäytyy pelkkänä irrationaalisena ennakkoluulona.