Keitä olivat jääkärit? Monelle nykynuorelle varmasti itse sana on tuttu, sillä nykyään jokaista Suomen puolustusvoimien jalkaväen sotilasta kutsutaan jääkäriksi. Sinänsä tämä on hieman harhaanjohtavaa, sillä sotien aikaan rivisotilaiden arvo oli sotamies, jääkärien ollessa erikoisjoukkoa.
Jos palaamme aivan jääkärien nimen ja aselajin juurille, on meidän mentävä 1700-luvulle. Ensimmäinen sota, jossa taisteli jääkäreihin verrannollisia sotilaita, oli 1756–1763 käyty seitsenvuotinen sota. Tuolloin tiedettävästi taistelukentällä nähtiin ensimmäisen kerran rihlatuilla tarkkuuskivääreillä varustautuneita ja erikoiskoulutuksen saaneita sotilaita. Ensimmäinen järjestelmällisen jääkärikoulutuksen saanut joukko nähtiin sotatantereella Yhdysvaltain vapaussodassa – metsästäjistä ja erämiehistä koottu Ranger-osasto. 1700-luvun lopulla vastaavanlainen järjestelmällinen koulutus levisi myös Eurooppaan, ja joka maalla oli oma ”metsästysosastonsa”, muun muassa Englannilla Light Infantry Unit ja Ranskalla tiraljöörit. Historiassa tunnetuimmaksi ”metsästäjäjoukoksi” nousivat kuitenkin Saksan eli Preussin jääkärit. Osaston nimi juontaa juurensa saksankielisestä sanasta Jäger eli ’metsästäjä’.
Alkujaan jääkäreitä voidaan pitää nimenomaan tarkka-ampujina. Koulutukseen valittiin kokeneita metsämiehiä ja metsästäjiä, ja heidän taktiikoitaan pyrittiin soveltamaan sodankäyntiin. Jääkärit eivät taistelleet ensisijaisesti etulinjassa vaan vihollisen selustassa ja tarkka-ampujina.
Jääkäriliike
Oscar Sivén.
Suomessa jääkäriliike sai alkunsa 1915. Suomen vapautta ajavan itsenäisyysliikkeen keskuskomitea etsi keinoja suomalaisen kansanarmeijan kouluttamiseen. Koulutusta ei pystytty järjestämään Suomessa Venäjän keisarikunnan turvallisuuspoliisin, Ohranan, valvovan silmän alla, joten apua koulutukseen lähdettiin pyytämään Saksasta. Ensimmäinen 200 miehen ryhmä vapaaehtoisia lähti Ruotsin kautta Saksaan tammikuussa 1915. Aktiivisia tekijöitä jääkärien värväyksessä olivat itsenäisyysliikkeiden kuten Voimaliiton jäsenet, esimerkiksi Vihtori Kosola, Kyösti Wilkuna, Oscar Sivén ja Pihkalan veljekset Lauri ja Martti. Läpi Suomen suunniteltiin maanalainen verkosto, jonka avulla halukkaita värvättiin. Verkostolla oli tietyissä pisteissä omat hoitajansa, jotka vahtivat reitin turvallisuutta ja sillä tapahtuvia siirtoja. Matkoja tehtiin julkisilla kulkuneuvoilla aina, kun sille saatiin hyvä peitetarina, tarvittaessa myös hevoskyydillä, jalan tai suksilla. Etappien läpi kulki paitsi halukkaita jääkäreitä myös paljon esimerkiksi saksalaisia sotavankeudesta karanneita sotilaita sekä saksalaisia vakoojia.
Keskeisessä asemassa etappina oli Helsingin reitti, jota vahti Kammion sairaalan ylilääkärinä toiminut Oscar Sivén. Hän saattoi käyttää isoa sairaalaa suojana etapilla liikkujille ja samalla lääkärin valtuuksillaan lähettää jatkoetappien valvojia liikkeelle mukamas sairaalan asioita hoitamaan. Yksi näistä valvojista oli Sivenin vanhin poika Paavo Sivén (myöh. everstiluutnantti Susitaival), joka valvoi Hallan etappia. Keskeisessä asemassa oli myös Kosolan valvoma Lapuan etappi, jonka kohdalla tehtiin useita ylityksiä Ruotsin puolelle. Värväystoiminnan lisäksi jääkäriliikkeen toimialaan kuului myös vakoilu Saksan hyväksi. Useita liikkeen miehiä oli töissä Helsingin satamassa, jonne tsaarin laivasto oli ankkuroitunut. Laivoilta saatiin vietyä paljon arvokkaita tietoja ja karttoja, jotka sitten toimitettiin jääkärien mukana Saksaan.
Syyskuussa jääkäriliike kuitenkin paljastui Venäjän viranomaisille. Ohrana sai kiinni noin 60 aktivistia, heidän joukossaan Kosola, Wilkuna ja Aarne Sihvo. Osa johtajista, kuten vanhempi Sivén, pakeni Saksaan ja liittyi mukaan jääkäreihin. Heidät toimitettiin Turun kautta Pietariin Špalernajan vankilaan. Kalterijääkärit-kutsumanimen saanut porukka vapautui vasta 1917 ”punaisena lokakuuna” kun bolsevikit kaappasivat vallan Venäjällä. Kosola muisteli myöhemmin aikojaan vankilassa. Kaikki oli saastaista ja puutteellista, mutta vartijoiden kanssa pärjäsi, kun löi kovan kovaa vastaan. Yhteydenpito aktivistien kesken onnistui käyttämällä vankilan toilettikanavan putkia puhekanavana. Kun lokakuussa vangit pääsivät ulos selleistään, kuvasi Kosola kadulla riekkuneiden bolsevikkien toimia niin brutaaleiksi, että jopa Ohrana kalpenisi niiden rinnalla. Väkijoukot repivät kirjaimellisesti palasiksi keisarillisen Venäjän virkamiehiä ja upseereita. Aktivistit totesivat, että tästä syystä saapuminen Helsinkiin pois Pietarin riehumisen keskeltä tuntui vielä monin verroin mukavammalta.
Etapit eivät suinkaan hiljenneet johtajien puutteen myötä, vaan nuorempi polvi otti ohjaat käsiinsä ja värväys jatkui. Syksyllä pian pidätysten jälkeen matkaan lähti kaksi tuhatta uutta vapaaehtoista.
Suomalaiset jääkärit Saksassa
Ensimmäiset 200 vapaaehtoista saapuivat Saksaan helmikuussa 1915. Koulutus järjestettiin partioliikkeeseen viittaavalla Pfadfinder-salanimellä. Koulutus suoritettiin Holstenissa Lockstedter-leirillä. Kyseinen leiri oli yksi Saksan suurimpia, noin 96 neliökilometriä. Sitä alettiin rakentaa vuonna 1870 ja aktiivisena se oli aina vuoteen 1927 asti.
Syksyllä miehiä saapui Saksaan kaksi tuhatta lisää. Värvätyistä kaksi kolmasosaa oli työläistaustaisia miehiä, loput tilallisia. Puutteellisen kielitaidon vuoksi paljon jääkärien oppimateriaalia, kuten taistelumanuaali, käännettiin suomeksi. Vuoden 1916 toukokuussa suomalaisista muodostettiin Preussin keisarillinen Jääkäripataljoona 27. Sen päällystö oli saksalainen ja sen komentajana toimi majuri Maximilian Bayer. Muodostamisen myötä miehet saivat tavallisen harmaan asetakin sijaan käyttöön eliittijoukkojen asemaa merkitsevän vihreän jääkäriasetakin.
Rintamakokemus oli tietenkin ehdottoman tärkeää, mutta Suomessa pelättiin, että suomalaisille jääkäreille kävisi samoin kuin irlantilaisista vapaustaistelijoista kootulle pataljoonalle. He olivat olleet Saksassa samoin kuin suomalaiset hakemassa koulutusta vapaustaisteluun, mutta irlantilainen pataljoona oli tuhoutunut rintamalla viimeiseen mieheen. Näin suomalaiset olivatkin porrastetussa rintamapalveluksessa kesäkuusta 1916 (siis jo ennen virallista jääkärin asemaa) maaliskuuhun 1917. Jääkäripataljoona 27 asemat olivat Riian edustalla Misse-joella joulukuuhun 1916 asti, minkä jälkeen se siirrettiin Libauhun. Rintamapalvelus Libaussa kesti tammikuuhun 1917, minkä jälkeen suomalaiset siirrettiin jatkokoulutukseen aina helmikuuhun 1918 asti, jolloin pataljoona palasi Suomeen osallistumaan vapaussotaan. Useiden puolustustaisteluiden lisäksi pataljoonan pioneerit ottivat osaa Schmardenin taisteluun Saksan-komennuksen aikana.
Jääkärit vapaussodassa
Jo vuoden 1917 syksyllä oli 60 hengen osasto jääkäreitä palannut Suomeen kouluttamaan valkoisen kaartin miehiä. Jääkärien pääjoukko, noin 950 miestä, saapui Vaasaan 25. helmikuuta 1918. Joukko liittyi osaksi valkokaartia taistelemaan venäläisistä ja suomalaisista työläisistä muodostettua punakaartia vastaan. Kolmasosa jääkäreistä jäi Saksaan.
Jääkärien Suomeen saapumista seurasi niin sanottu jääkärikonflikti jääkärien ja valkoisen kenraali Mannerheimin välillä. Yhteen hitsautunut jääkärijoukko olisi halunnut muodostaa oman itsenäisen yksikkönsä, johon olisi värvätty väkeä suojeluskunnista. Mannerheim oli tätä ajatusta vastaan, sillä mikäli jääkäriyksikkö tuhoutuisi kokonaan, olisi se liian suuri kolaus valkoiselle armeijalle. Lisäksi Mannerheim toivoi apua ennemmin vanhoilta tovereilta keisarillisen Venäjän armeijasta ja vastusti saksalaisten maihinnousua Helsinkiin, ainakin ennen kuin Tampere olisi valkoisten hallinnassa. Vastavetona jääkärit uhkasivat lähteä omatoimiseen Tampereen valtaukseen.
Konflikti ratkaistiin jääkärien neuvottelukunnan ja Mannerheimin kesken Seinäjoella. Jääkärit suostuivat vaatimuksiin jakautua upseereiksi valkoiseen armeijaan entisten tsaariupseerien kanssa. Mannerheim taas ei asettunut poikkiteloin saksalaisten maihinnousun suhteen ja lupasi olla puuttumatta jääkärien toimintaan. Jääkäriupseerit saivat myös käyttää jääkäri-etuliitettä arvonsa yhteydessä.
Seinäjoella Mannerheimin junaa kohti tehtiin pommiattentaatti, joka ei kuitenkaan onnistunut, sillä kenraali ei ollut junassaan tuolloin. Attentaatin tekijää tai motiivia ei koskaan saatu selville, mutta on epäilty, että tekijät saattoivat olla jääkäriliikkeen jyrkimpiä aktivisteja.
Ensimmäinen vapaussodan taistelu, johon jääkärit ottivat osaa, käytiin Kalevankankaalla Tampereella 28. maaliskuuta 1918. Kaupunki vallattiin pari päivää myöhemmin. Sodan loppuvaiheessa jääkärit osallistuivat Raudun ja Viipurin valtaamiseen. Viipurin valtauksessa 28.–29. huhtikuuta mukana olivat kaikki Suomessa tuolloin olleet jääkärit.
Jääkärit olivat myös hyvin näkyvässä osassa värväämässä väkeä vapaussodan jälkeisille, Karjalaan, Petsamoon ja Viroon suunnatuille heimosotaretkille. Näille retkille osallistui yhteensä 195 jääkäriä, mukaan lukien tunnettuja nimiä kuten Paavo Talvela, Aarne Sihvo, Antti Isotalo ja Ragnar Nordström.
Jääkärien testamentti Suomen nuorisolle. Klikkaa kuva suuremmaksi.
Jääkärien vaiheet vapaussodan jälkeen
Sotien välisenä aikana suurin osa jääkäreistä palasi normaaliin elämään siviileinä, ja osa heistä jäi vastaamaan uuden Suomen armeijan perustamisesta. Kun talvisota syttyi, lähti JP27:n miehistä 730 miestä sotatoimin. Rintamapalvelukseen lähti 494 jääkäriä, ja loput toimivat tehtävissä linjojen takana. Nämä miehet olivat vanhempia sotilaita, sillä olihan jääkärien keski-ikä 50 vuotta vuonna 1939. Suurin osa upseeristosta oli jääkäreitä. Korkeimmassa asemassa ollut jääkäri oli päämajan esikuntapäällikkö, jääkärikenraali Lennart Oesch.
Jääkäriupseereiden johtamat osasto menestyivät hyvin. Talvisodan ensimmäisen voiton otti jääkärieversti Paavo Talvelan komentama osasto Tolvajärvellä. Pian sen jälkeen jääkärieversti Hjalmar Siilasvuo johti miehensä voittoon Suomussalmella, Raatteen tiellä ja Kuhmossa. Samoin teki kenraalimajuri Woldemar Hägglund Laatokan pohjoispuolella.
Oma osansa jääkäreillä oli myös talvisodan jälkeen alkaneella SS-Wiking-divisioonan värväyksellä. Virallisesta jääkäriliikkeen asiastahan ei ollut kyse, mutta useat entiset jääkärit olivat organisoimassa värväämistä. Suomalaiset SS-vapaaehtoiset nähtiin eräänlaisina toisen sukupolven jääkäreinä, jotka seurasivat maineikkaan Jääkäripataljoona 27:n jalanjäljissä Saksanmaalle taistelemaan Suomen ja Saksan yhteistä vihollista vastaan. Toiminnassa oli paljon samaa kuin vuoden 1915 värväyksissä, kuten se, että puolueettomaksi julistautuneessa Suomessa SS-värväys täytyi hoitaa salassa Insinööritoimisto Rataksen kautta. Ensimmäiset SS-vapaaehtoiset lähtivät 120 miehen voimin matkaan Turusta 6. toukokuuta 1941.
Jatkosodan alkaessa armeijan riveissä palveli 710 jääkäriä, joista 418 oli rintamalla. Tuolloin suurin osa taistelukuntoisista jääkäreistä palveli korkeammissa upseerinviroissa, vaikka he eivät enää olleet samalla tavalla tärkeimmissä tehtävissä kuten talvisodassa. Sodan jatkuessa nuoret kadettiupseerit täyttivät yhä useamman upseerinpaikan. Jatkosodassa kaatui 30 jääkäriä, heistä viimeisenä Tali-Ihantalassa 6. divisioonaa komentanut jääkärikenraali Einar Vihma. Vihma oli myös koko sodan aikana ainoa kaatunut kenraali.
Sotien jälkeen useat jääkäriupseerit jäivät armeijan palvelukseen. Puolustusvoimien komentajina toimivat sodan jälkeen jääkärikenraalit Erik Heinrichs (1945, jalkaväenkenraali), Jarl Lundqvist (1945–1946, kenraaliluutnantti), Aarne Sihvo (1946–1953, jalkaväenkenraali) ja Kaarlo Heiskanen (1953–1959, jalkaväenkenraali). Jääkärien perintöä on Suomessa vaalinut Jääkäripataljoona 27:n Perinneyhdistys ry.
Johannes Kaila
Lue myös:
Radikaali tie vapauteen
Heimosodat osa 1, 2, 3
Tuumaakaan ei anneta tappelematta osa 1, 2