Jääkäriystävykset Gunnar von Hertzen, Ragnar Nordström ja Niilo Jämsä.
Gustav Ragnar Enos Nordström syntyi pienessä Loviisan rannikkokaupungissa 16. tammikuuta 1894 tullivartija Gustaf Adolf Nordströmin ja Maria Josefina Björkin perheeseen. Nordströmin sukujuuret ovat syvällä Loviisassa, ja suvun omistuksessa oli tiettävästi tila jo 1700-luvulla Skinnarbyn kylässä. Nordströmin sukunimen otti käyttöön hänen merimiehenä toiminut isoisänsä, joka menehtyi koleraan Kronstadtissa. Isoisää kuvaillaan muistelmissa seuraavasti:
”Isoisä oli isokokoinen, leveäharteinen, rauhallinen ja hillitty mies, josta kaikki paikkakunnalla pitivät. Kummitätini, täti Arvidson, on kertonut, että kaikki paikkakunnalla pitivät isoisää kunnon kuntakansalaisen esimerkkinä – isäni oli yhdeksän vuotta vanha, kun isoisä kuoli. Isän äiti oli kuollut muutamaa vuotta aikaisemmin lapsivuoteeseen.”
Leikki-ikäinen Ragnar Nordström kotipihallaan Loviisassa.
Isä Gustaf Adolf Nordström lähti merille ollessaan vain 12 vuoden ikäinen ja purjehti keskeytyksettä 17 vuotta. Purjehdusten kohteena oli useimmiten Espanja, jonne vietiin lähinnä puutavaraa ja josta tuotiin suolaa. 29 vuoden iässä Nordström jäi maihin mennen tullilaitoksen palvelukseen.
Äiti Maria Josefina Björk syntyi köyhissä oloissa siuntiolaiseen Björkin suurperheeseen. Äiti muutti nuorena Helsinkiin, jossa hän toimi palvelijana useissa perheissä. Ollessaan von Christiersonin perheen palveluksessa hän muutti perheen mukana Loviisaan.
Jo lapsuudessaan Ragnar Nordström purjehti paljon, koska tullivartijaisän tehtäviin kuuluivat kesäisin erilaiset tullipartiopurjehdukset muun muassa Suomenlahden ulkosaaristoon sekä moniin muihin paikkoihin. Nordström oli myös usein isänsä kanssa satamassa, kun tämä oli tekemässä ulosmeno- ja sisääntuloselvityksiä laivoille. Merenkäynnistä ja laivoista muodostuikin jo lapsena kiinteä osa hänen elämäänsä, ja ne tulisivat säilyttämään merkityksensä aina hänen elämänsä loppuun saakka.
Myös eräästä toisesta asiasta tuli kiinteä osa Nordströmin elämää. Hän muistelee seuraavasti:
”Tohtorinna Öhmanin koulussa olin tavallinen oppilas, siis keskinkertainen. Eniten pidin Vänrikki Stoolin tarinoiden lukemisesta – runoja osaksi luettiin, osaksi lausuttiin muistista. Niistä tunneista pidin. Ne innostivat ja lämmittivät jo tuolloin nuoren lapsen mieltä.
Jo täällä valmistavassa koulussa ja vielä enemmän alkeiskoulussa, sitä mukaa, kun tiedot lisääntyivät ja ymmärrys kasvoi, minusta tuli yhä enemmän venäläisvastainen. Venäläinen sorto toiselta puolen, sekä toiselta puolen sellaiset kirjat kuin Vänrikki Stoolin tarinat, Välskärin kertomuksia ja erilaiset historiankirjat, etenkin monet suuret ruotsalaiset kirjat 30-vuotisesta sodasta, Kaarle XII:n sodista sekä sodasta 1808–09, jolloin Ruotsi menetti Suomen, vaikuttivat suuresti mieleeni. Omassa maassa vallitsevan todellisuuden kiihottava vaikutus ja teosten lukeminen tekivät minusta jo koulupoikana suomalaisen aktivistin. Luin myös teoksia monista vapaussankareista ja vapaussodista, niin ikään runoelmia tapahtumista ja henkilöistä kuin Wilhelm Tell. Ajatuksissani perehdyin yhä syvemmin omaan tilanteeseemme ja halusin olla yksi niistä, jotka vapaussodassa riuhtaisisivat Suomen irti Venäjästä. Mietin tätä asiaa niin paljon, että joskus jopa unissani olin mukana vapauttamassa maata ja ajamassa venäläisiä ulos täältä.”
Nuori Nordström piti myös huolen siitä, että kaikki hänen koulu- ja lapsuusajan ystävänsä saivat riittämiin kuulla lausuntoja ja julistuksia aiheesta. Gustaf Nordström toimi samaan aikaan maanalaisen Fria Ord -lehden agenttina ja jakeli Venäjän laittomaksi julistamaa lehteä Loviisassa ja lähiseuduilla. Lehti kirjoitti muun muassa Suomen vapautusta Bobrikovista seuraavanlaisesti:
”Ja me, jotka uskomme Eugen Schaumanin olleen välikappale oikeuden ja kaitselmuksen kädessä, kiitämme häntä siitä, mitä hän on tehnyt. Hän on antanut meille takaisin uskon, etteivät väkivalta ja vääryys saa ijänkaikkisesti vallita.”
Ystävykset Paul Mattson, Ragnar Nordström, Uno Arvidson ja Sigurd Christierson.
Keväällä 1912 kauppakoulusta valmistuttuaan Nordström aloitti työskentelyn paikallisessa laivanselvitys- ja ahtausliikkeessä, joka toimi alkusykäyksenä hänen mittavalle uralleen laivanvarustajana. Yhtiössä työskennellessään hän oppi nopeassa ajassa kaiken oleellisen sataman toiminnasta ja huolintatehtävistä aina laivan varustamiseen. Nordström oli tunnollinen työntekijä, joka työskenteli monesti aina aamuvarhaisesta yömyöhään päivästä toiseen. Tämänkaltainen omistautuminen tulisi olemaan avaintekijä hänen ihailtavalle uralleen sotilas- ja liike-elämässä.
Jo nuorena Nordström oli isänmaallisten aatteidensa lisäksi erittäin tietoinen maailmanpolitiikasta. Hän alkoikin tehdä niistä päätelmiä ja toimia niiden mukaisesti:
”Olin odotellut vuoden 1913 myöhäissyksyyn, sillä jo pari vuotta aikaisemmin olin tullut siihen päätelmään, että maailmansota syttyisi vuonna 1913 ja että Suomi sodan yhteydessä tulisi irtautumaan Venäjästä, ellei muuten niin väkivalloin. Olin ostanut itselleni saappaat, pistooleja ja lämpimiä varusteita talvea varten ja harjoittelin maaliinammuntaa toverieni kanssa – joille aina kerroin mielipiteistäni.”
Kun sota ei syttynytkään, päätti nuori Nordström suunnata Saksaan hankkimaan lisää työkokemusta. Aluksi hän matkusti Lyypekkiin, jossa hän aloitti välittömästi työnhaun käymällä muutaman päivän aikana lävitse kaikki alan liikkeet, joilla oli kauppoja Suomen suuntaan. Koska työnhaku Lyypekissä ei tuottanut toivottua tulosta, päätti hän matkustaa Hampuriin. Siellä hän sai asunnon opettajaperheestä, jossa hän myös aloitti myös saksan kielen opintonsa vuokranantajansa johdolla. Kuukauden verran kieltä opiskeltuaan Nordström koki, että hänellä oli tarvittava kielitaito työnhaun jatkamiseen. Nyt töiden etsintä tuottikin tulosta, kun paikallinen laivayhtiö Robert E. Loesner & Co otti hänet palvelukseensa.
Hampurissa työskennellessään Nordström seurasi tiiviisti Euroopan myllerrystä ja tulevan maailmansodan syttymistä. Samalla hän odotti palavin mielin kotimaansa tulevaa vapaustaistelua, jonka hän oli varma alkavaksi maailmansodan myötä:
”Kiista maailmanvallasta johtaa aina sotaan ennemmin tai myöhemmin, ja siinä määrin kuin minä viime vuosina olin odottanut sen syttymistä, olin vakuuttunut siitä, että murha Sarajevossa oli kipinä, joka sytyttäisi ruutitynnyrin. Hampurissa kerroin käsityksiäni usealle tuttavalleni ja samalla mainitsin, että meidän olisi nyt varauduttava vapaustaisteluun hankkimalla aseita ja kouluttamalla itsemme.”
Jo tuolloin Nordström oli tekemisissä samanmielisten ihmisten kanssa, jotka niin ikään olivat tulevia jääkäreitä, joilla tulisi olemaan merkittävä rooli tulevassa sodassa.
Ensimmäisen maailmansodan syttyessä Nordström palasi takaisin Suomeen. Nordström ihaili suuresti saksalaisia ja näiden menestystä sodassa. Nyt, kun sota oli syttynyt, poltti ajatus vapaustaistelusta hänen mieltään entistä kovemmin. Hän jatkoi tovereineen tulevaan vapaustaisteluun varautumista:
”Raumalla jatkoin isänmaallista propagandaani, ihailin ja kehuin saksalaisia, pelkäsin ja vihasin venäläisiä. Kerroin, että kun Venäjä alkaisi hävitä, meidän olisi vapautettava maa heistä ja tehtävä se itsenäiseksi. Oppiaksemme ratsastamaan, jota taitoa myös sodassa tarvittiin, saimme tuttavaltamme vuokrata venäläisupseerien hevosia, ja ratsastimme niillä, minä ja muutama muu pari kertaa viikossa pitkän aikaa.”
Pian Nordströmin korviin kantautuikin huhu nuorista suomalaisista, jotka värväytyivät Saksan armeijaan hankkiakseen itselleen sotilaskoulutuksen. Ottaakseen huhuista selvää Nordström matkusti Helsinkiin ja otti yhteyden henkilöihin, jotka olivat asian kanssa tekemisissä. Helsingissä Nordström antoi Yrjö Ruudun – joka sittemmin kääntyi kommunistiksi – värvätä itsensä saksalaiseen jääkäripataljoonaan.
Ragnar Nordström vaimonsa Ninan kanssa yhteiskuvassa vanhempiensa Gustaf Adolf ja Maria Nordströmin kanssa. Oikealla hänen sisarensa Märta.
Takaisin Raumalle matkustettuaan Nordström alkoi välittömästi värvätä muitakin nuoria jääkäripataljoonaan. Tänä aikana hän toimi isänmaallisena aktiivina, ja värväystoiminnan lisäksi hän oli mukana muunkinlaisessa toiminnassa. Tämän toiminnan myötä hän oppi maanalaisia toimintatapoja, jotka eivät suinkaan olleet venäläisen sortohallituksen mieleen.
”Olin lyönyt lukkoon lähtöpäivän, mutta luultavasti värväyksestäni ja muista toimistani oli syntynyt huhuja. Edellisenä päivänä saamieni varoitusten jälkeen en enää uskaltanut nukkua asunnossani, vaan nukuin merikapteeni Nordlundin talon salissa. Kapteeni Nordlundilla oli laivanselvitysliike ja ahtaustoimintaa Raumalla.
Rauman-aikana olin osallistunut aktiiviseen toimintaan. Asuin majuri Wegeliuksen kanssa raatimies Ridderstadtin luona, ja me lähetimme saksalaisia upseereja, jotka olivat olleet Venäjän vankeina, laivoilla Ruotsiin ja vastaanotimme laitonta kirjallisuutta. Saksalaisilta, jotka huonossa kunnossa onnistuivat pääsemään aina Raumalle saakka, joilla oli pitkä parransänki ja huonot vaatteet, ajeli parran ja siisti vaatteet Wegelius. Meillä oli siellä FÅA:n (Finska Ångfartygs Ab, suomalainen höyrylaivayhtiö) merikapteenin takki ja lakki, jotka he saivat vuorotellen pukea päällensä. Kulloisellakin kerralla Wegelius ajoi merikapteenin kanssa venäläisen tarkastuspostin läpi satamaan, missä minä olin valmiina huolehtimaan siitä, että kaikki sujuisi kitkattomasti eikä mikään pettäisi. Olin työnjohtajien kanssa luonut hälytysjärjestelmän, jolla Wegeliusta olisi varoitettu, jos jotakin uhkaavaa olisi ilmennyt. Kun asianomainen henkilö oli astunut alukseen, häneltä otettiin lakki ja takki ja ne vietiin maihin seuraavaa varten.”
Vaikka ajatus kotimaan ja perheen taakse jättämisestä täytti Nordströmin mielen haikeudella, ajoivat häntä eteenpäin tunteet, jotka olivat paljon haikeutta vahvempia. Nämä tunteet olivat olleet osa hänen ajatusmaailmaansa jo lapsesta saakka: isänmaanrakkaus ja unelma Suomen vapautuksesta. Niinpä Nordström matkusti Kemiin, jossa hän paikallisessa, ennalta salassa sovitussa matkustajakodissa tapasi muut saman aatteen ajamat nuoret, jotka niin ikään olivat matkalla Saksaan. Kemistä he matkasivat jalan Haaparantaan, josta jatkettiin matkaa junalla Trelleborgiin.
Matka Kemistä Haaparantaan taitettiin jäätä pitkin samalla venäläispartioita vältellen. Meren jäällä tarpominen vaati veronsa: Nordströmiltä paleltuivat varpaat, minkä seurauksena osa hänen varpaankynsistään irtosi mitä kivuliaimmalla tavalla. Tästä huolimatta hän ei luovuttanut, olihan tämä vasta alkua sille, mitä tuleman vielä pitäisi – ja mitäpä onkaan muutama menetetty varpaankynsi kansakunnan tulevaisuuden rinnalla!
Tämän jälkeen alkoikin matka kohti Saksaa ja Lockstedter Lageria, joka toimi jääkärien koulutuspaikkana.
”Tulimme lautalla Sassnitziin, ja siellä meidät otti vastaan Lockstedter Lagerista lähetetty siviiliasuinen jääkäri. Hän sattui olemaan olemaan ainoa loviisalainen, joka jääkäripataljoonassa oli minun lisäkseni, nimittäin Harry Lagerstam. [...] Hän kuului niihin, jotka olivat opiskelleet Saksassa mutta joiden oli ollut pakko jäädä sinne, kun maailmansota alkoi, tai mahdollisesti he olivat liian myöhään päättäneet lähteä sieltä. Sen vuoksi he kaikki liittyivät jääkäripataljoonaan.”
Joulukuun 23. päivä 1915 Nordström kirjattiin 3. Jääkärikomppaniaan, jossa tulevat jääkärit pääsivät tutustumaan kovaan jääkärikoulutukseen, joka oli vapaaehtoisille aivan yhtä kova kuin saksalaisillekin – toteutettiinhan se noudattamalla preussilaista kuria, jossa pienimmästäkin laiminlyönnistä oli seurauksena rangaistussulkeisia. Kova koulutus tuotti tulosta, ja vapaaehtoisista muokkautui hyvin koulutettu joukko, jolle jaettiin sotavarustus ja joka komennettiin rintamalle keväällä 1916.
Matkalla Saksaan vuoden 1914 keväällä.
Kesäkuun ensimmäisenä päivänä suomalaisjääkärit nousivat juniin, joiden määränpää oli itärintama. Idässä jääkärit marssitettiin niin kutsutulle Misse-rintamalle, joka sijaitsi parinkymmenen kilometrin päässä Riiasta. Rintamalla Nordström aloitti ryhmänjohtajana. Hänen komennossaan oli kahdeksanhenkinen ryhmä.
Alkuun rintamalla oli hiljaista, mutta juhannusaattona jääkärit saivat kokea ensi kerran rumputulta, kun noin tuhat kranaattia satoi rintamalinjalle tunnin aikana. Tämän jälkeen rintamalinja vilkastui ja sodankäynti muuttuikin ensimmäiselle maailmansodalle tunnusomaiseksi asemasodaksi.
Ensimmäisen maailmansodan raivotessa jääkärit kulkivat rintamalinjalta toiselle, kuoleman korjatessa satoaan jääkärien keskuudessa. Kun kotimaan tilanne synkistyi alkuvuodesta entisestään, alkoi velvollisuus isänmaata kohtaan painaa entistä enemmän jääkärien mieltä ja paluu kotimaahan tuntui yhä tärkeämmältä – olivathan he lähteneet matkalleen oppiakseen sotilaan raskaan ammatin vapauttaakseen maansa. Vuoden 1918 tammikuussa jääkärien keskuudesta koottiinkin 18-henkinen lähetystö esittämään saksalaisten johdolle miesten huolet ja näkemykset tilanteesta. Kotimaassa taistelut olivat jo alkaneet ja monet toverit olivat menettäneet läheisiään punaiselle terrorille.
Nordström toimi itse lähetystön puhemiehenä esittäen saksalaisjohdolle jääkärien näkemykset vallitsevasta tilanteesta. Suorapuheisena miehenä hän kertoi suoraan jääkärien epäilyksistä ja suuresta huolesta ehtiä ajoissa vapauttamaan maataan. Kapteeni von Colerin kanssa käymässään keskustelussa hän toi selvästi esille sen epätietoisuuden, joka sekä häntä että muitakin jääkäreitä painoi: voisivatko he todella luottaa siihen, että saksalainen sotilasjohto ymmärtäisi heidän vaikean tilanteensa, ja vaikka he uskoivat ja toivoivat upseerien tekevän parhaansa asian eteen, niin olisiko se riittävästi?
Tämä rohkea ja tinkimätön keskustelu vaikutti merkittävästi siihen, että helmikuussa jääkärit pääsivät täyttämään sitä tehtävää, jota varten he olivat Saksaan lähteneet – vapauttamaan isänmaataan!