Helmikuun 13. päivänä 1945 puolustuskyvytön saksalainen kaupunki ja yksi Pohjois-Euroopan merkittävimmistä kulttuurikeskuksista joutui kansanmurhan ja barbarian aallon runtelemaksi. 14 tunnin sisällä kaupunki muuttui raunioiksi, ja noin kolmasosa sen asukkaista – mahdollisesti puoli miljoonaa ihmistä – menehtyi kaikkien aikojen pahimmassa verilöylyssä.
Nyt, kun juutalainen propaganda hehkuttaa taas kuuluisan Auschwitzin keskitysleirin ”vapautusta”, on paikallaan miettiä, mitä todellinen holokausti tarkoittaa. Kyse ei ole Hollywoodin tuotoksesta, vaan tapahtumasta, jossa miljoonia kuoli kauhistuttavalla ja tuskallisella tavalla – ei vain Amerikan kommunistisen liittolaisen johdosta Itä-Euroopassa, vaan myös järjestelmällisissä Saksan siviilien joukkomurhissa angloamerikkalaisena yhteistyönä.
Liittoutuneiden sadismi poltti elävältä uhreja Frankfurtissa, Hampurissa, Münchenissä, Kasselissa, Würtzburgissä, Darmstadtissa, Pforzheimissä ja etenkin Dresdenissä. Tätä voidaan pitää kaikkien aikojen kansanmurhana ja pahuuden ilmityönä. Seuraava NS Bulletinin kirjoitus helmikuulta 1985 kertoo todellisesta holokaustista.
Kun liittoutuneiden koneet kylvivät kuolemaa ja tuhoa ympäri Saksaa toisen maailmansodan lopulla, sai Dresdenin saksilainen kaupunki jäädä rauhaan. Koska se tunnettiin kulttuurikeskuksena ja koska sillä ei ollut sotilaallista merkitystä, säästettiin se terrorilta, joka koetteli muita maan osia.
Ilmatorjuntaan oli itse asiassa panostettu vähän tässä muinaisessa taiteilijoiden ja käsityöläisten kaupungissa. Dresdenissä toimi yksi ilmalaivue hetken aikaa, mutta Luftwaffe päätti siirtää koneet toiselle alueelle, missä niistä voisi olla hyötyä. Herrasmiessopimus näytti pitävän, ja Dresdeniä pidettiin “avoimena kaupunkina”.
Laskiaistiistaina helmikuun 13. päivänä 1945 puna-armeijaa pakeneva pakolaistulva noin 100 kilometrin päässä kasvatti kaupungin väestön yli miljoonaan. Jokainen uusi pakolainen toi pelottavia uutisia Neuvostoliiton hirmuteoista. Punaista terroria pakenevat eivät osanneet kuvitella, että he tulisivat kuolemaan pahemmassa verilöylyssä, jollaista edes Stalin ei voisi suunnitella.
Laskiaistiistai oli Dresdenissä yleensä täynnä karnevaalihenkeä. Vuonna 1945 tunnelmat olivat kuitenkin synkät. Talot olivat täynnä pakolaisia, ja tuhannet joutuivat asumaan kaduilla kylmyyden keskellä.
Turvallisin mielin
Ihmiset tunsivat olonsa kuitenkin melko turvalliseksi; vaikka tunnelma oli synkkä, houkutteli sirkusesitys tuona iltana paljon katsojia, jotka toivoivat unohtavansa hetkeksi sodan kauhut. Karnevaaliasuihin pukeutuneet pikkutytöt koettivat nostattaa yleisön mielialaa. Vaikka vaisut hymyt tervehtivät nauravia tyttöjä, parani tunnelma illan aikana.
Kukaan ei osannut aavistaa, että 24 tunnin kuluessa nämä samat viattomat lapset kuolisivat Churchillin tulimyrskyssä. Kukapa tätä tiesi silloin. Venäläiset olivat tietysti raakalaisia, mutta ainakin amerikkalaiset ja britit olivat “kunniallisia”.
Kun ensimmäiset hälytykset varoittivat 14 tunnin helvetistä, Dresdenin asukkaat suuntasivat kuuliaisesti suojiinsa. He eivät kuitenkaan olleet toimissaan kovinkaan ripeitä, sillä hälytysten ajateltiin olevan vääriä – eihän kaupunkia ollut koskaan uhattu ilmasta. Monet eivät koskaan astuneet ulos elävinä, sillä tuo ”suuri ja demokraattinen valtiomies”, Winston Churchill, ja toinen ”suuri ja demokraattinen valtiomies”, Franklin Delano Roosevelt, olivat päättäneet, että Dresden tulisi hävittää maan tasalle mattopommituksessa.
Mitkä olivat Churchillin motiivit? Ne näyttävät olleen enemmänkin poliittisia kuin sotilaallisia. Historioitsijat ovat yhtä mieltä siitä, ettei Dresdenillä ollut sotilaallista arvoa. Siellä oli keskitytty lähinnä savukkeiden ja posliiniastioiden tuotantoon.
Tulossa oli kuitenkin Jaltan-konferenssi, jossa neuvostoliittolaiset ja heidän länsimaiset liittolaisensa neuvottelisivat Euroopan jäännösten jakamisesta. Churchill halusi valttikortin – murskaavan angloamerikkalaisen tuhoamisen – jolla tehdä “vaikutus” Staliniin.
Tätä valttikorttia ei kuitenkaan koskaan pelattu Jaltassa, koska huono sää viivästytti aiemmin suunniteltua hyökkäystä. Churchill kuitenkin vaati, että isku tehtäisiin Saksan siviiliväestön ”hämmentämiseksi” linjojen takana.
Dresdenin asukkailla oli hädin tuskin aikaa mennä suojiinsa. Ensimmäinen pommi putosi kello 22.09. Isku kesti 24 minuuttia, ja se muutti sisäkaupungin yhdeksi tulimereksi. ”Täsmämattopommitus” oli tuottanut toivotun tulimyrskyn.
Tulimyrsky syntyy, kun tuhannet pienemmät tulet muodostavat yhden suurpalon. Suuri määrä ilmaa pääsee ruokkimaan tulta, jolloin syntyy keinotekoinen tornado. Tuulen tielle joutuneet ihmiset sinkosivat katujen mitalla liekkeihin. Maan alta suojaa etsineet taas tukehtuivat monesti, kun ilma imaisi kaiken hapen kasvattamaan tulta. He saattoivat myös kuolla valkohehkuun, joka on niin kuumaa, että se voi sulattaa ihmislihan.
Naiset ja lapset uhreina
Eräs eloon jäänyt silminnäkijä kertoi, kuinka “naiset kantoivat lapsia juosten ylös ja alas katuja, leningit ja hiukset tulessa, huutaen, kunnes he lyyhistyvät tai kun rakennukset romahtivat heidän päällensä”.
Ensimmäisen ja toisen iskun välillä oli kolmen tunnin tauko. Tämän laskettiin hämäävän siviilit pois suojistaan. Kymmenettuhannet ihmiset pakenivat liekkejä Grosser Garteniin, isoon ja kauniiseen puistoon.
Toinen isku tapahtui kello 1.22 ilman mitään varoitusta. Pommittajia oli nyt kaksi kertaa enemmän, ja ne olivat varustautuneet suurella määrällä palopommeja. Toisen iskun tarkoitus oli ulottaa tulimyrsky Grosser Garteniin.
Isku oli täydellinen “menestys”. Minuuttien sisällä tuli pyyhkäisi ruohokentän ylitse, repien puita ja sytyttäen oksia palamaan kaikella polkupyöristä ihmisraajoihin. Tätä kaikkea lojui päiviä ympäriinsä kuin synkkänä muistutuksena liittoutuneiden sadismista.
Toisen ilmaiskun alkaessa monet värjöttelivät yhä tunneleissa ja kellareissa odottaen ensimmäisen iskun liekkien hiipumista. Kello 1.30 eräs pelastuspartion komentaja kuuli pahaenteistä jylinää, jota hän kuvasi seuraavasti:
”Räjähdys järisytti kellarin seiniä. Räjähdysten ääni sekoittui uuteen, oudompaan ääneen, joka vaikutti tulevan lähemmäs ja lähemmäs, kuten mahtava vesiputous. Se oli sisäkaupungissa riehuvan valtavan tornadon ääni.”
Sulava ihmisliha
Muut maan alla piileskelleet kuolivat. He kuitenkin kuolivat kivuttomasti – oranssia ja sinistä hohtaen pimeydessä. Kun kuumuus yltyi, he joko hajosivat tuhkaksi tai sulivat paksuksi nesteeksi noin metrin syvyyteen.
Helmikuun 14. päivän aamuna pian kello 10.30 jälkeen viimeinen isku pyyhkäisi kaupungin ylitse. Amerikkalaiset pommittajat ruhjoivat Dresdenin raunioita tasaisesti 38 minuutin ajan. Tämä isku ei kuitenkaan ollut yhtä mittava kuin kaksi edellistä.
Tälle iskulle ominaista oli kuitenkin sitä leimaava kylmäverisyys. Koneet lensivät matalalla kaupungin yllä tulittaen kaikkea liikkuvaa, mukaan lukien pelastusajoneuvoja, jotka kiirehtivät paikalle pelastamaan eloonjääneitä. Yksi isku kohdistettiin Elbe-joen rannoille, missä ihmiset olivat värjötelleen yön aikana.
Sodan viimeisenä vuotena Dresdenistä oli tullut sairaalakaupunki. Edellisyön verilöylyssä hoitajat olivat raahanneet tuhansia raajarikkoisia Elbelle. Matalalla lentävät koneet ampuivat konekivääreillä näitä avuttomia potilaita sekä tuhansia vanhoja miehiä ja naisia sekä lapsia, jotka olivat paenneet kaupungista.
Viimeisen koneen kadotessa taivaalta Dresden näytti korventuneelta rauniolta, jonka hiiltyneet kadut olivat täyttyneet ruumiista. Kaupunki ei säästynyt kauhuilta. Korppikotkien parvi oli karannut eläintarhasta täyttämään mahaansa, ja rotat vilisivät ruumisröykkiöiden yllä.
Sveitsin kansalainen kuvaili käyntiään Dresdenissä kaksi viikkoa iskujen jälkeen: ”Näin irronneita käsiä ja jalkoja, silvottuja ruumiita ja poikki menneitä päitä, jotka olivat vierineet sinne tänne. Joissain paikoissa ruumiita oli vielä niin paljon, että minun piti raivata tieni niiden läpi, jotten olisi tallannut käsiin ja jalkoihin.”
Valtaisa kuolonuhrien määrä
Kuolleiden määrä oli ällistyttävä. Dresdenin holokaustin täyden laajuuden voi ymmärtää paremmin, kun ajatellaan, että yli 250 000 – ehkä yli puoli miljoonaa – ihmistä menehtyi 14 tunnin sisällä, kun taas Hiroshimassa kuolleita arvioidaan olleet 90 000–140 000.
Verilöylyä pahoitelleet liittoutuneet ovat usein “rinnastaneet” Dresdenin Coventryyn Englannissa. Coventryssä koko sodan aikana kuolleita 380 henkilöä ei kuitenkaan voi verrata yli tuhatkertaiseen määrään ihmisiä, jotka tapettiin 14 tunnin aikana Dresdenissä. Lisäksi Coventry oli asevarustelun kannalta keskeinen paikka ja oikeutettu sotilaallinen kohde. Dresden sitä vastoin tuotti ainoastaan posliinitavaraa – kuppeja ja teevateja voi tuskin pitää sotilastarvikkeina!
On niin ikään mielenkiintoista verrata Lontoon ja Dresdenin tuhoja, erityisesti kun muistelemme kaikkea Hollywood-höpötystä “Lontoon-hyökkäyksestä”. Yhden yön aikana Dresdenin iskuissa tuhoutui noin 6,5 km2 maata. Lontoo selvisi noin 2,5 km2 tuhoilla koko sodan ajalta.
Ironisesti voidaan myös mainita, että liittoutuneiden pommittajat jättivät huomiotta Dresdenin ainoan mahdollisen sotilaskohteen, rautatiepihat. Heidän aikansa kului sen sijaan avuttomien miesten, naisten ja lapsien jahtaamiseen.
Rikoksista puhuttaessa Dresdenin holokausti nousee varmasti ensimmäiseksi. Emme kuitenkaan näe tänään elokuvia, jotka tuomitsisivat tämän pirullisen verilöylyn. Emme myöskään nähneet yhtään liittoutuneiden lentäjää tai Sir Winstonia syytetyn penkillä Nürnbergissä. Lentäjiä itse asiassa palkittiin ansiomerkein näiden teoista Dresdenissä. Eihän heitä olisi voitu syyttää, sillä hehän “seurasivat vain käskyjä”.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Nürnbergin tuomioistuin olisi jättänyt Dresdenin ruumisröykkiöt huomioitta. Kävi nimittäin niin, että syyttäjäpuoli esitti valokuvia Dresdenin kuolleista “todisteena” väitetyistä kansallissosialistien juutalaisiin kohdistamista hirmuteoista keskitysleireillä!
Churchill – tuo hirviö, joka vastasi Dresdenin verilöylystä – aateloitiin, ja loppu on historiaa. Hänen elämänkertansa kirjoittajat kuitenkin jättävät huomiotta tämän kylmäverisen sadismin; he eivät kykene kertomaan, kuinka yhden hullun halu ”tehdä vaikutus” toiseen johti noin puolen miljoonan miehen, naisen ja lapsen joukkomurhaan.
George T. Parker
NS Bulletin, 1985